Pitkospuilla..ennen ja jälkeen narsistin. (p)

✏️ Pyysin jokin aika sitten teitä pukemaan oman elämänne narsismitragediaa ja toipumista runoasuun ➜ alla nimimerkki "M":n käsialaa: "Pitköspuilla..ennen ja jälkeen narsistin". Kertomus on kuvitettuna tekstin alapuolella.

Koko elämäni olin harhaillut hatarilla pitkospuilla
etsien ja löytäen vain laajoja jokisuistoja.
Metsässä synkässä katsellen ja miettien,
eikö valonsädettä näy välissä puiden korkeiden?

Kohtalon oikku tai Jumalan siunaus kai, kun sinut lyhdyksi eteeni sain
kulkuani ohjaamaan ja loistollasi valaisemaan.
Voi sitä iloa ja rakkautta, kun voimallasi raivasit minut puiden varjoista!

Lupasit ja vannoit vieväsi pois hatarilta pitkospuilta
kohti niittyä ja ihanaa kukkaloistoa.

Olin niin varma ja rakastin.
Annoin kaikkeni ja enemmänkin.
Uskoin voimaasi rakastaa.
Luotin sanaasi ja kuljin perässäsi.

Kuuntelin ja hyväksyin asenteesi,
satutit minua mutta aina palasin.
Pienempänä, vähenpänä, väsyneenä ja köyhempänä.

Voi kuinka tyhmäksi tunsin itseni.
Ihan kaikki oli syytäni.
Virttyneenä, ajatukset tuhansille solmuille kiertyneenä huokailin.
Lamaannus oli musta ja voimallinen.
Kehoni itki harmaaksi apeutuen.
Pelko raskas harteita painoi, taakan alle kehoni lamaantui.

Jossain kohtaa tajusin,
että hatarilla pitkospuilla taivalsin yhäkin.
Polku synkästä synkempään metsään vei
valona lyhtysi ja suuri itsetuntosi.

Väsyneen sydämeni nurkassa joku kuiskutti:
'Rakkaani, pimeässä puiden varjoissa ei ole paikkasi'.
Se tunne tuli varkain ja kutitteli sydäntäni,
silitteli viiltävästi sisintäni.
Tunnistanut sitä en heti läheskään, kunnes tunne kasvoi ja lähti lentämään.

Kotkan lailla korkealla ja vahvana se liikkui,
tuo tunne niin uusi ja raikas.
Siiven kärki osoitti minua, rohkeasti kosketti: 'Uskalla jo tuntea'!
Viha pisti itkemään vaikeroin aivan.
Sinulleko antaisin kaiken, sydämeni, sieluni, rakkauteni,
linnunlaulun, valoisan metsän ja niityn kukkaloiston?

Raivo kutitteli sisintäni, kun tajusin,
missä suossa uiskentelin.
Ja eihän mikään ollutkaan syytäni,
sitä hämmästelin.

Siirryin rohkeaan tilaan,
vaihtui siipi kerrallaan.
Harjoittelin lentoa vakaata ja varmaa.
Se aika oli melkeinpä järkyttävää ja ihanaa.

Kunnes päivä koitti ja olin valmis.
Poistuit päästäni ja lyhtysi sammui.
Helppoa mikään ei ollut uusilla pitkospuilla.
Ne olivat kuitenkin vahvat ja sielussani ihanasti soi.
Tiesin, että pääsisin vihdoinkin varjoista pois. ❐

Runo luettuna + runon inspiroimaa Kirsin pohdintaa mm. teemalla lähtemisen vaikeus / 'Narsisti vs. Minä' -kanavan videolla >>