Trauma- ja anteeksiantopäivä?! (p)

❖ Onpahan haaste: koettaa yhdistää kaksi vastikään vietettyä virallista teemapäivää: Traumapäivä & 'Anna anteeksi eksällesi' -päivä!

❖ Ensin haaste tuntui ylivoimaiselta - ja villi veikkaukseni on, että kellä on taustalla narsistinen parisuhde, voi nousta tässä kohtaa takajaloilleen: "Minähän en anna traumani aiheuttajalle anteeksi!".

❖ Erittäin ymmärrettävä, ja jossain määrin toivottavakin reaktio, sillä se on merkki, että oikeudentaju on hereillä ja omien rajojen puolustaminen kiinnostelee. Vaan pitkittyessään takajaloillaan seisoskelu ei ole hyväksi itselle; on tärkeää löytää keinot päästä voimallisen reaktionsa ohjaksiin, ettei se koteloidu sisimpään katkeruudeksi. Siitä kärsii sekä mieli että keho. Ei hyvä.

❖ Mutta niin hurja siirto, että antaisi anteeksi ihmiselle, joka on toimillaan murskannut uhrin minuuden, tehnyt hänestä sisäisesti kuolleen ja narsistin häpeän sijaiskärsijän, ei tunnu miltään kantilta katsottuna realistiselta - eikä siihen tietyssä pisteessä löydy motivaatiotakaan. Eikä ole edes ajankohtainen.

❖ Eli juuri päättyneen narsistisen parisuhteen jälkeen on toivottavaakin, että puolustusvietti meissä on valppaana, koska takana on niin paljon ylikuljetuksi joutumista, että on pakko muokata reviiri kyllin suureksi. Trauman käsittely alkaakin juuri shokkivaiheella ja vahvalla tunnemyllyllä, joka on mielen viisautta, koska juuri koettua täytyy saada puhaltaa pihalle. Ettei hajoa kaiken sen tuskan kanssa.

❖ Kolmas vaihe astuu kuvioihin vasta, kun alkaa olla perin kyllästynyt jauhamaan toksisen ihmisen edesottamuksia, väsynyt enää keuhkoamaan toksisen ihmisen vuoksi. Alkaa pulssi tasaantua ja tulla kytö tietää, miten päästä elämässään oikeasti eteenpäin - päästä irti siitä traumasta, joka tuntuu yhä dominoivan.

❖ Kolmas vaihe on analyyttinen tila. Tällöin sitä haluaa jäsennellä narsistin tekemisten vaikuttimia, ymmärtää narsistin sisimmän anatomiaa, jotta voi käsittää, mitä juuri tapahtui: "Miten minä menin näin rikki?". Ja kun narsistin anatomia on opiskeltu, alkaa olla tilaa sille kaikkein tärkeimmälle: omiin vaurioihin tutustumiselle.

❖ Kun päätyy pohtimaan, mitä uhrin heikkouksia narsisti hyödynsi suhteen alkuvaiheissa, mitä kaikkea hän pakotti kuolioon ja mitkä uhrin vanhat epävarmuudet nousivat pintaan, ollaan todellisen aarreaitan suulla. Kuulostaa ehkä oudolta ilmaisulta, koskapa se synkkyys ja avuttomuus, jotka traumaan liittyy, eivät näyttäydy aarteina - mutta analyysin edetessä se kaikki alkaakin muuttua pääomaksi, koska ne lisäävät itsetuntemusta, joka puolestaan on itsetunnon, omanarvontunnon ja vapaudentunteen tukipilari.

❖ Entäpä sitten se anteeksiantaminen? Itselleni tämä muodostui aikanaan todelliseksi painiksi ja piinaksi, koska miellän anteeksipyynnön ja -antamisen dialogiksi, jollaista en koskaan voinut käydä narsistin kanssa, joten olin pulassa: "Miten pääsen eroon tästä omia luitani jäytävästä kaunastani ja inhosta pahantekijääni kohtaan?".

❖ Tulin ystäväni auttamaksi: hän kertoi olleensa tilanteessa, jossa ei voinut antaa anteeksi ystävälleen - ja hän oli löytänyt toisen anteeksiantamisen muodon: armon. Tämä oli itselleni aivan huikea avain katkeruudesta irrottautumiseeni! Tajusin narsismitietouden kautta, että minua syvästi loukannut ihminen ei yksinkertaisesti osaa elää elämäänsä toisin, ja että minulla on lupa astua hänen maailmastaan ulos; ratkaiseva askel itselleni toipumisen tiellä oli armahdus narsistia kohtaan. En tehnyt sitä narsistin vuoksi, sillä armoa ei ansaita, eikä hän tullut asiasta edes tietoiseksi, vaan tein sen itseni vuoksi. Kuulostaa itsekkäältä, mutta näen sen ennemminkin kauniina tekona omalle rikkonaiselle minälleni - enää ei tarvitse roikkua oikeudentajun antamassa vihaamisen oikeutuksessa, vaan voin päästää irti! Lakata vihaamasta, lillumasta katkeruudessa.

❖ Vasta tässä kohtaa koen voineeni avata uuden luvun ja aukeaman elämäni opuksessa. En enää katso maailmaa narsistin filtterin läpi, en anna hänen ohjailla etänä tunteitani, en purista kiinni katkeruuden rivoista.

❖ Tämä ei merkitse, että olen täydellisen tervehtynyt, rikkumattoman eheä, toipumisen päätepysäkillä - vaan armo on merkinnyt uutta elämänasennetta itseäni ja toisia kohtaan. On mahdollista olla sisältäpäin ohjautuva, kun ei alituiseen etsi ongelmien aiheuttajaa ulkopuolelta eikä toisaalta kanna myöskään toisten syyllisyyksiä, vaan osaa erottaa sisäisen ja ulkoisen maailman eron. Käytännössä se antaa emmeitä ottaa vastuuta omista mokistani ihmissuhteissa eri asiayhteyksissä ja torjua kantamasta toisten projisoimia häpeän tunteita. Se on eriyttämistä. Oman minuuden ääriviivojen hahmottumista. Olen olemassa, ja se on tärkeää, merkityksellistä ja näköistäni. ♡

❖ Pienen kelailun hedelmänä nämä teemapäivät olivat kuin olivatkin yhdistettävissä. ❐

🔸 Samoja teemoja pohditaan myös näillä 'Narsisti vs. Minä' -kanavan (Youtube) videoilla:
✦ Mikä on narsistin uhrin (tähtiin kirjoitettu) traumaside? >>
✦ Podcast: Narsistin uhrin trauma, traumatisoituminen ja traumaside. >> 
✦ Narsistin anatomia. >>  
✦ Narsisti on epäterve peili. >>
✦ Podcast: Narsismi pähkinänkuoressa. [artikkeli] >>
✦ Pitääkö narsistille antaa anteeksi? (osa 1) >>
✦ Pitääkö narsistille antaa anteeksi? (osa 2) >>
✦ Narsistin uhri T-risteyksessä: katkeruus vai vapaus? >>
✦ Katkeruuden, oksennuksen ja ylimielisyyden jälkeen: vapaaksi! >>

'Narsisti vs. Minä' -kanava, Youtube >>
'Narsisti vs. Minä' -sivusto, Facebook >>  
Kuva: @cottonbro @pexels