Voiko narsistin lapsi tulla itselleen näkyväksi? (p)

11.11.2022

Katri pohti Youtube-kommentissaan 'Eroon narsistiäidin vauriosta' -videon yhteydessä seuraavaa:

"Tämä on kyllä niin kipeä ja vaikea asia, että tämän kanssa joutuu varmaan kamppailemaan koko elämänsä. Olen miettinyt, että
1.) voiko oikeasti tulla itselleen näkyväksi, jos ei saa korjaavaa kokemusta koskaan ulkopuolelta?
2.) toisaalta, voiko ulkopuolelta kukaan korjata sitä, että et itse näe itseäsi?"

- - -

❖ Katri on oikeassa, että jossain määrin kannamme lapsuudessa meihin syntyneitä kipuja sisällämme läpi koko elämän, tunnistimmepa sitä tai emme. Meissä kaikissa on hylkäämisen haava sisällämme, erikokoisina ja eri tilanteissa syntyneitä, sillä eivät kenenkään ihmissuhteet elämän alkutaipaleella ole olleet täydellisiä.

❖ Siksi olemme siis kaikki enempi vähempi näkymättömiä, mitä saatamme kompensoida vaikkapa syrjään vetäytymisellä, 'kaikki ihan ok' -kilvellä ja/tai voimallisella itsensä näkyväksi tekemisellä. Tai jollain muulla turvamekanismilla.

❖ Hylkääminen on yksi ihmisenä olemisen kipupiste: me tulemme hylätyksi ja hylkäämme. Se voi olla konkreettista toisen jättämistä oman onnen nojaan tai syöpäsolun lailla nakertavaa pienieleistä kuten vaikenemista, poispäin kääntymistä, virnettä, poistumista.. Se on oman riittämättömyyden siirtämistä eteenpäin. Se on joko tiedostamatonta tai tiedostettua projisointia.

❖ Ihmiselo ei riitä näistä toipumiseen totaalisesti, koska matkan varrella koetut uudet hylkäämiset, isot ja pienet, ylläpitävät tuota minäkuvaa rikkovaa tunnetta: "Minut saakin hylätä, en ole rakkauden väärti." tai "Minuahan ei jätetä, otan tilan vaikka väkisin!".

❖ Kaikki eivät koe tilannettaan ehkä näin voimalliseksi, että on alistuja kaikessa tai tilaaviepä joka käänteessä, vaan se tulee ilmi joissakin tietyissä tilanteissa triggeröiden meidät yksittäisillä elämänalueilla. Näistä akilleen kantapäistä meidät tekee tietoiseksi viimeistään aikuisuuden narsistinen ihmissuhde, mutta toki ne voivat eskaloitua muissakin tyrskyissä.

❖ Narsistisesta lapsi-vanhempi-suhteesta puhuttaessa yksi uhrin painolastin syy on narsistin muuttumattomuus, jolloin asioita ei voi koskaan rakentavasti, anteeksi pyytäen ja anteeksi antaen, käsitellä. Narsistivanhempi ei anna koskaan korvaavia, korjaavia kokemuksia aiheuttamalleen riistolle, vaan on oman vaurionsa vankilassa koettaen riistää vapauden muiltakin. Omilta lapsiltaankin. Näin ollen lapsi ei tule ikinä isänsä tai äitinsä puolelta rakastetuksi - mikä on kaamean suuren surun lähde.

❖ Eräs tapa viedä lapselta vapaus on estää tätä kasvamasta omaksi itsekseen kokien olevansa tärkeä, arvokas ja rakastettu. Tämän tunteen narsistivanhempi haluaa karsia lapsestaan jo lähtötelineisiin, koska se on uhka narsistin omalle olemassaololle. Jos joku läheisistä on vahvalla minuudella varustettu, narsistin sisäinen teljetty ja avuton lapsi pyrkii pintaan ja illuusiominäkuvan valheellisuus on vaarassa paljastua. Tämä on narsistille siis elämän ja kuoleman kysymys. Siksi hän pyrkii tappamaan lapsensa sisäisesti, ja sitä myöten näkymättömäksi.

❖ Näkymättömyys on usein seurausta muistakin lapsuuden vaurioista kuin narsismista. Pienen ihmisen elämässä on voinut tapahtua hylkääminen esimerkiksi jonkun perheenjäsenen sairauden tai työpaineiden vuoksi, vanhempien omien dominoivien sisäisten vaurioiden johdosta tai avioeron tähden. Nämä ovat omiaan jättämään lapseen jäljen, jota tämä koettaa peitota, kieltää ja korjata hakien eheytymistä esimerkiksi ripustautuen toisiin ihmisiin, ottamalla kaiken vastuun omille harteille, yrittämällä täyttää korvaamattoman työntekijän mitan tai syyllistämällä kaikesta kaikkea, mikä liikkuu.

❖ Tämä kaikki on muistutusta siitä, ettei narsistivanhemman lapsen tarvitse kokea kipujensa kanssa yksinäisyyttä eikä outoutta, vaan eräänlaista lepoa siitä, että me kaikki olemme loppujen lopuksi samassa veneessä. Vaikka vaikuttimet voivat olla hyvinkin erilaiset, on hylkäämisen kokemus aina sama: se synnyttää meihin sokeita pisteitä, tyhjiä aukkoja ja näkymättömyyttä. Näin kokiessamme dynamiikka ihmisten kohtaamisissa on jo lähtökohtaisesti epätasapainossa.

❖ Voi käydä niin, että aivan kuin itse asettautuisimme itselle tuttuun rooliin ja asemaan tajuamatta tätä itse - tai jokin toisessa ihmisessä laukaisee meissä näkymättömyyden ja sen myötä itsellemme tyypillisen tavan reagoida näkymättömyyteen. Tällöin ei ehkä ole mahdollista kokea tilanteita korvaavina ja sitä myöten korjaavina.

❖  Kunnes. Kunnes alkaa tiedostaa oman ahdistuksen alkulähteet, kykenee sanoittamaan, mistä näkymättömyys juontuu.

❖  Olen itsekin tajunnut vasta viime vuosina, että olen kantanut sisimmässäni jo lapsuudesta saakka sellaista sinisyyttä, joka on ohjannut elämääni jopa niin, että olen rikkonut itseni melkoisen säpäleiksi. Tuo kokemus kulminoituu yhteen sanaan: olemattomuus. Olen tajunnut vanhoista pöytälaatikkokirjoituksistani, että olen aina ajatellut alitajunnassani, etten ole oikeutettu olemaan olemassa! Kun pohjalla on ollut tällainen vauvaikäisenä saatu vire, olen ihmissuhteissanikin ollut joko näkymätön tai yli-innokkaan näkyvä. Pääosin miellyttämällä, ostamalla muun muassa hirmuisella venymisellä ja joustamisella paikkaani 'joukkueessa' - mutta myös kipakalla kivahtamisella hetkissä, jossa koen, ettei antamaani panosta arvosteta. Minussa on ollut runsain mitoin reaktiivisuutta.

❖  Vasta tuon olematon-sanan kautta pääsin purkamaan elämäni vyyhtiä siten, että oli mahdollisuus irrottautua tuosta väärästä uskomuksesta. Aloin terapiassa ymmärtää, miten tuo surullisuus on minuun tullut ja elämääni ohjannut. Nyt ongelma on kuitenkin nimetty, joten on mahdollisempaa tunnistaa, milloin tuohon kohtaan minussa osuu ja miksi. Siitä koituu mahdollisuus saada itsensä kasaan nopeammin - irrottautua minulle kuulumattomasta häpeästä ja olemattomuudesta.

❖ Katri on siinäkin oikeassa, että ilman korjaavia kokemuksia on vaikea oppia olla olemassa ihmissuhteissa eli riittävän paljon ja riittävän vähän näkyvänä - ja yksin ei olekaan tarkoitus toipua.

❖ Olen pohtinut tätä paljon ja koettanut sanoittaa sitä näin: kun on oikein haavoilla, on tärkeää hakea hoivaa sellaisilta ihmisiltä, joilla on siihen tahtotila ja eväät eli vertaistuki-ihmiset, lyhytterapia-ihmiset, kokemusasiantuntija-ihmiset.. ja voimien pikkiriikkisen palauduttua psykoterapiaihminen.

❖ Näillä ihmisillä on juuri se asenne, että haluavat ja osaavat olla antamassa korjaavia kokemuksia. Tämä ei ole ripustautumista, vaan kanssaelämistä - koska yksi korvaava ja korjaava kokemus on sekin, kun voi itsekin vertaistukiryhmässä antaa toisille näkyväksi tulemisen kokemuksen. Tämä ei ole vaatimus, vaan useimmiten luonnollinen seuraus siitä, kun saa itselleen rakkaudellista huomiota. Etenkin narsistisen ihmissuhteen myötä sitä on saanut kannettavakseen niin raskaan väärän uskomuksen, tyyliin 'Minusta ei ole mihinkään, kukaan ei tarvitse minua, kaikilla on helpompaa ilman minua!', mikä EI ole totuus, mutta vahvasti projisoineen toksisen henkilön aiheuttamaa erheellistä vinoumaa uhrin minäkuvaan.

❖ Lähipiiriltä puolestaan on hyvä pyytää sellaista apua, johon voivat jotain antaakin, kuten muuttoapua, taloudellista apua, ulkoilukaveria.. sellaisten tavallisten asioiden kanssa. Jos odotamme ymmärrystä ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä, koska eivät yksinkertaisesti ymmärrä, niin saatamme saada uuden hylätyksi tulemisen tunteen, kun ei tule nähdyksi. Olen joskus puhunut videollakin tästä, että etsikäämme oikeaa apua oikeilta ihmisiltä, ettei tule tällaisia surullisia kokemuksia lisää. Tosin saattaa olla, että lähipiiristäkin löytyy vertaistukea, jolloin voi jakaa kokemuksia ja tulla ymmärretyksi.

❖ Parisuhdekuvioissa rohkaisen lämmöllä malttamaan uuden suhteen kanssa pahimman henkilökohtaisen kriisin pyörityksen keskellä siten, että saa oman prosessin tunnevuoristoradan jälkeen analyyttisempään vaiheeseen ja nimenomaan narsismitietouden jälkeiseen vaiheeseen, jolloin alkaa tulla tietoiseksi omien vaurioiden syntymekanismeista konkreettisesti.

❖ Tällöin ei ala hakea liian tarvitsevasti vastausta parisuhteesta, sillä silloin sitä on A.) altis narsistille, joka on parantavinaan tai muulle hyväksikäyttöön taipuvaiselle B.) tai on niin tarvitseva, että sitä hamuaa parisuhteessa kumppanista niin paljon voimaa, huomiota ja turvaa, että tilanteen on vaara muuttua lapsi-vanhempi-suhteeksi tai potilas-terapeutti-asetelmaksi. Se on omiaan tukahduttamaan potentiaalisenkin suhteen nopeastikin, koska silloin kumppanille ei jää tilaa olla rikki omien kokemustensa kanssa. Sellainen tilanne ei ole silloin korvaava eikä korjaava kokemus kummallekaan.

❖ Jos kuitenkin on jo uudessa suhteessa, en tarkoita aiheuttaa syyllisyyttä, vaan haluan rohkaista tiedostamaan tämänkaltaisen dynamiikan mahdollisuuden, ja hakemaan edeltä mainituilta ihmisiltä tukea. Tällöin on mahdollisempaa, että ei vie huomaamattaan vahingossa kumppaniltaan kaikkea voimaa ja itseltäänkin mahdollisuutta korjaantua olemalla vastavuoroinen.

❖ Eli voiko ulkopuolinen korjata? Uskoakseni voi, sillä onhan meihin osattu haavojakin tehdä ulkopuolelta. Siksi onkin tärkeää hakea ihmiskontakteja terapeuttisessa mielessä, kuten mainittuja vertaistukea, lyhyt- ja psykoterapiaa sekä kokemusasiantuntijoiden tietoa. Niissä suhteissa ei vaadita vielä itseltä mitään, saa olla autettava - ja kuten sanottua: vertaistukiryhmässä, niin halutessaan, myös auttaja ja rinnallakulkija kanssaihmisille.

❖ Työn me tietenkin teemme kukin itse sisällämme, mutta rakennuspuita ei suinkaan tarvitse kaivaa itsestään, kun on jo valmiiksi tyhjä olo. Omalla kohdallani koin, että olin sisäisesti kuollut, joten ei voisi ajatellakaan, että olisin koskaan itse nostanut itseäni tuosta suosta.

❖ ..eli olen iloinnut kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat auttaneet vertaisryhmässä, kriisikeskuksessa, terveyskeskuksen psykologin vastaanotolla, kokemusasiantuntijoiden ja ammattiasiantuntijoiden videoilla ja kirjoissa sekä psykoterapiassa 3,5 vuotta. En olisi itsekseni toipunut. Kiitän tuesta heitä siis.

❖ Itselleni isossa roolissa on ollut myös usko, jota ei tule tulkita missään tapauksessa uskonnon harjoittamiseksi, vaan Jumala-suhteeksi, joka on antanut hyväksytyksi tulemisen varmuuden ja näköaloja.

❖ Tervehtymisessä ja terveesti näkyväksi tulemisessa ei kokemukseni mukaan ole oleellista epätoivoisesti koettaa saada jokaista epävarmuutta ja rikkonaisuutta poistettua, vaan ennemminkin oppia elämään niiden kanssa. Kun tunnistaa omien triggereiden aiheuttajia, on mahdollista saada nopeammin voimakkaat, jopa kaaokselliset tunneryöpyt hallintaa, etteivät ne jää ikään kuin päälle.

❖ Meillä on siis jokaisella hylkäämisen haava sisällämme jonkinasteisena ja eri syistä johtuen, joten voidaksemme olla ihmisiä kirjaimellisesti, on keskeistä tunnistaa tämä tosiasia, että herää lähtemään työstämään sitä.

❖ Kun itsetuntemus kasvaa, kasvaa myös uskallus olla terveesti näkyvänä ihmisenä eli epätäydellisenä ja silti arvokkaana ja rakastettavana ilman, että matto lipsuu alta pois heti, kun kohdalle osuu tuota merkityksellisyyttä epäilevä ihminen. Tällöin ei tarvitse turvautua eristäytymiseen, vahingolliseen joustamiseen eikä myöskään reaktiivisuuteen, vaan voi eriyttää itsensä toisten ihmisten vaurioista ja olla itse itselleen näkyvä, silti tyrkyttämättä omaa olemistaan toisten tontille. Sekä ymärtää paremmin omien ja toisten ihmisten rajat: mihin toinen ihminen päättyy ja mistä minä alan. ❐

_______________________________________________